LAAJENTUJA – tilanmäärittelijän näyttelykierros

Hannu Castén

Kimmo Schroderus sai Ars Fennica -palkinnon vuonna 2004. Palkintoon liittyvät näyttelyt olivat esillä Hämeenlinnan, Kouvolan ja Joensuun taidemuseoissa. Näyttelykierrosta edeltävänä kesänä syntyi retrospektiiviseen kokonaisuuteen vielä kaksi mittavaa veistosta: Tumma pilvi ja Laajentuja.

Laajentujan idea oli ollut Schroderuksen mielessä jo pitkään ja hän tuli yhä varmemmaksi idean mielekkyydestä luonnosten ja teknisten kokeiluiden avulla. Tällä tavoin taiteilija on toiminut aina, kun jokin ratkaisevasti uuteen houkutteleva idea on havahduttanut hänet. Jopa vuosienkin ajan veistos siis kulkee ajatuksissa muiden veistosprojektien ohessa, kunnes hän päättää toteuttaa sen. Tulossa oleva näyttelykierros ja sen täydentäminen nosti Laajentujan työjärjestyksen kärkeen. Jyväskylän yliopistoalueelle tilatun suuren teräsveistoksen tekemisen taiteilija oli suunnitellut alkavaksi Ars Fennica -esiintymisten jälkeen.

Vaikka Kimmo Schroderuksen taiteen ydin perustuukin pitkäjänteisesti ajateltuun ja ajan kanssa varmistettuun ideaan, hän ei torju missään tapauksessa ruumiillisen työskentelyn merkitystä taiteessa. Osapuolten välillä ei ole hierarkiaa, paitsi että idean on ehdottomasti sisällettävä resepti fyysiselle työvaiheelle. Muuten se liian immateriaalisena haipuu taiteilijan mielestä. Visuaalinen uhkeus on nimittäin Schroderukselle tärkeämpää kuin aineettomuutta kosiskeleva niukkuus. Hän onkin todennut, että hän nauttii suuresti myös pitkästä, monotonisesta työvaiheesta. Silloin idea ohjaa juonta mutta myös mukautuu fyysiseen käsityöhön. Osapuolten väliin sijoittuu aina organisointi, jolloin taiteilija hankkii tarvittavat materiaalit ja suunnittelee itsensä ja assistenttiensa työaikataulun. Tekovaihe etenee luovan urakan periaatteella.

Konventionaalisuutta pelkäämättä Schroderus kaihtaa taiteen teoretisoitumista ja korostaa käsityön ja teknisen taidon sekä itse käsillä tekemisen korvaamatonta merkitystä kuvanveistäjän taiteessa. Näkemys toimi myös hänen keskeisimpänä valintakriteerinään, kun hän kuratoi Mäntän kuvataideviikot vuonna 2003. Näyttelyn otsikon voisi edellä esitetyn pohjalta ymmärtää myös poleemisena: Kuvanveistoa.

Kaikki isot veistokset tiettyyn julkiseen paikkaan tilattuja lukuun ottamatta Schroderus on tehnyt osista. Veistokset ovat purettavia ja kasattavia. Tummassa pilvessä ja Laajentujassa hän suurensi osien leveysstandardia 80 cm:stä 120:een, koska ajatteli, että niiden esityspaikkojen ovet ovat riittävän leveät osien siirtämiseen. Teokset poikkesivat aikaisemmista myös siinä, että niiden suuren koon vuoksi hän ei voinut koota niitä valmiiksi työhuoneessaan. Jo ennen Ars Fennica –ehdokkuutta Schroderus oli käynyt Studio K:ssa suunnittelemassa Laajentujaa ja ”fiilistelemässä” sen visuaalisella vaikutuksella. Valmistusvaiheessa Studio K:sta muodostuikin kuin toinen työhuone, jossa taiteilija mielen kuvissaan työsti veistosta ihanteelliseen muotoonsa.

Laajentujassa jännitti ennen kaikkea se, pysyvätkö teleskooppimaiset raajat pitkälle ulotettuinakin varmasti terhakkaan suorina. Siksi vasta Hämeenlinnan taidemuseossa Schroderus saattoi ensimmäistä kertaa nähdä, miten veistos vastaa hänen suunnitelmaansa, vai pitääkö hänen turvautua pienimuotoisempaan varasuunnitelmaan. Veistäjän riskianalyysi täsmäsi ja Laajentuja toimi tilassa juuri niin kuin taiteilija oli ajatellutkin. Yhden veistoksen tilateos olikin lopullisesti valmis vasta siellä.

Laajentujan valmistumisprosessin kuvaus osoittaa, kuinka taiteellinen ja tekninen toteutus on siinä lähestulkoon yksi ja sama asia. Taiteilijan mukaan teos on rakennettu hyvin yksinkertaisen idean varaan: teoksen tarkoituksena on ottaa tila haltuunsa. Kun se on saavuttanut kaikilla raajoillaan tartuntapinnan tilassa, se on samalla asettunut vakaaseen asentoon. Joka tilassa vakaus syntyy eri tavoin. Tässä mielessä Laajentuja on olemukseltaan nomadistinen teos, joka nimenomaan kiertolaisena valmistuu yhä uudestaan. Voisi jopa ajatella niin, että mitä oikukkaampi tila on, sitä vaikuttavammin Laajentuja osoittaa tehonsa tilanmäärittelijänä.

Schroderus on verrannut Laajentujaa työkaluun, sillä työkalun kauneus viestii yleensä myös sen tarkoituksenmukaisuudesta ja päinvastoin. Tällaisen esteettisen asemoinnin jälkeen taiteilijan oli myös helppo valita vanhat luotettavat pultit kiristämään sisäkkäiset teräsputket ehdottoman pitävästi toisiinsa. Pulttirivistö putkien pinnassa on käyttötarkoituksensa lisäksi kuin rankan kaunista dekoraatiota – tai kuin karvoitusta oudon olion pinnassa.

Nimittäin, kun keikkailevan tilanmäärittelijän tarkoituksenmukaista muotoa vertaa työkaluun, siirtyvät ajatukset välittömästi uusimpiin teollisuusrobotteihin tai avaruusteknologiaan. Vielä lähempänä ovat populaarikulttuurin tulevaisuusfantasiat, siis lajityyppiä edustavissa elokuvissa, sarjakuvissa ja 3d-animaatioissa esiintyvä robottien aikakausi. Taiteilija tuntuukin tarkoituksellisesti lavastaneen ja dramatisoineen Laajentujan rationaalista muotoa niin, että se irtaantuu reaaliajastamme hamaan tulevaisuuteen. Sen edustama aika on vasta tulossa, mutta muovaa jo nykyistä maailmankuvaamme.

Yksityiskohtien hienoinen täsmennys riittää ajalliseen siirtymään ja siihen, että teoksen suoraviivainen formalismi muuntuu kertovaksi ja emotionaaliseksi. Dramaturgisesta muutoksesta johtuu myös se, että Laajentujan vakaus tilassa entisestään korostuu tasapainon jännitteisyytenä, jonka katsoja kokee silmänräpäyksellisesti liike-efektinä. Ei siis ihme, jos tilaan astuva säpsähtää ja säikähtää: ”Se huomasi minut”.